Mikä on raakku?

Raakku eli jokihelmisimpukka (Margaritifera margaritifera) on virtavesien pohjalla elävä pitkäikäinen nilviäislaji. Laji voi elää yli 120-vuotiaaksi, joidenkin arvioiden mukaan jopa 280-vuotiaaksi. Raakun tunnistaa sen munuaista muistuttavasta muodosta ja kullan- tai tummanruskeasta väristä. Sen pintakerros on usein rapautunut, erityisesti vanhemmilla yksilöillä. Raakku kasvaa hitaasti. Aikuinen raakku kasvaa yleensä 10–15 cm pituiseksi, suurimpien löydettyjen yksilöiden ollessa noin 16–19 cm. Raakku elää vain virtaavassa joessa tai purossa. Se sekoitetaan usein yleiseen pikkujärvisimpukkaan, joka elää vain järvissä. Raakun tunnistaa helpoiten sukeltaen tai vesikiikareiden avulla katsoen niiden hengitysaukoista, jotka ovat liuskamaiset. Raakulla on lihaksia, muun muassa lihaksikas jalka sekä kuoren sulkemiseen tarvittavia lihaksia.

Raakku rauhoitettiin Suomessa vuonna 1955 ensimmäisenä selkärangattomana ja raakkuun tai sen tyhjien kuorien koskeminen on luonnonsuojelulain nojalla kielletty ilman ELY-keskuksen poikkeuslupaa. Raakku on luonnonsuojelulain 75 §:n mukaisesti uhanalainen ja kuuluu 77 §:n tarkoittamiin erityisesti suojeltaviin lajeihin, jonka säilymiselle tärkeän esiintymispaikan hävittäminen tai heikentäminen on luonnonsuojelulain mukaan kielletty. Kielto astuu voimaan, kun ELY-keskus on päätöksellään määritellyt esiintymispaikan rajat ja antanut päätöksen tiedoksi alueen omistajille ja haltijoille. Raakku kuuluu EU:n luontodirektiivin liitteen II ja V lajeihin, joiden suojelemiseksi tulee perustaa erityisten suojelutoimien alueita.

Levinneisyys ja elinympäristö

Raakku elää vuolaasti virtaavissa joissa ja puroissa, jotka ovat varjoisia, viileitä, puhtaita ja runsashappisia. Raakku on herkkä laji, joka vaatii erityiset elinolosuhteet selviytymiseen. Laji tarvitsee muun muassa puhdasta virtaavaa vettä, runsashappista hiekka- tai sorapohjan, johon kaivautua sekä terveen taimen- tai lohikalakannan isäntäeläimikseen. Veden lämpötilan on myös oltava sopiva.

Raakkua esiintyy Suomessa vielä noin 150 joessa ja purossa, joista 90 % sijaitsee Koillismaalla ja Lapissa. Raakun tiedetään elävän Etelä-Suomessa Oulun eteläpuolella alle kymmenessä joessa. Pirkanmaalla sijaitsevien Turkimusojan ja Ruonanjoen raakkupopulaatioiden on todettu kykenevän lisääntymään ainoina populaatioina Etelä-Suomessa. 

Lisääntyminen

Raakku voi lisääntyä vain silloin, kun vesistössä on riittävä taimen- tai lohikanta. Muiden kalojen immuunius glokidioille estää raakun lisääntymisen niiden avulla. Raakun glokidioiden isäntäkaloiksi sopivat yleensä nuoret taimenet tai lohet. Vanhemmiten isäntäkaloille uskotaan kehittyvän immuniteetti toukkia vastaan. Glokidioita on kuitenkin jossain määrin tavattu myös aikuisten kudulle nousevien kalojen kiduksista.

Raakut tulevat sukukypsiksi noin 15–20-vuotiaana, jonka jälkeen ne lisääntyvät elo-syyskuussa kerran vuodessa. Koiras laskee veteen siittiöt, jotka kulkeutuvat simpukan suodattaman veden mukana naaraan kidusonteloihin, jossa munasolujen hedelmöitys tapahtuu. Hedelmöittyneistä munista kehittyy pieniä, simpukan näköisiä glokidiotoukkia, jotka emoraakku purskauttaa veteen vesien viiletessä syksyllä. Toukkien kehitys jatkuu vain, jos ne onnistuvat kiinnittymään sopivan isäntäkalan, taimenen tai lohen kiduksiin. Talven aikana tapahtuvan muodonvaihdoksen jälkeen nuori simpukka irrottautuu isännästä ja pudottautuu joen pohjalle. Mikäli pohjan olosuhteet ovat pikkuraakulle otolliset, se elää hiekan/soran seassa muutamia vuosia kasvaen noin kolmen senttimetrin pituiseksi.

Raakun lisääntyminen (kuva: Tussitaikurit Oy).

Raakun isäntäkalat 

Raakun isäntäkalat taimen ja lohi vaativat loisensa tavoin viileää, puhdasta ja hapekasta vettä. Tunnistaakseen taimenen ja lohen, on huomioitava niiden ulkonäkö ja piirteet. Taimenella on runsaasti pilkkuja ja sen pyrstön varsi on korkea ja tasapaksu. Isolla taimenella pyrstöevä on lähes loveton ja suora. Lohi puolestaan on kirkkaampi ja pilkut keskittyvät ruumiin etuosaan ja kylkiviivan yläpuolelle. Sen pyrstön varsi on myös hoikempi ja pyrstössä on nähtävillä selvä lovi. Taimenen ulkomuoto vaihtelee suuresti sen elinympäristön ja kehitysvaiheen mukaan. Aikaisemmin on eroteltu kolme taimentyyppiä: meritaimen, järvitaimen ja purotaimen eli tammukka, mutta nykyisin taimen luokitellaan yhdeksi muuntelevaksi lajiksi. Samassa vesistössä voi elää vaeltavia ja paikallisia yksilöitä, ja eri muodot voivat lisääntyä keskenään, ellei vaellusesteitä ole. On myös osoitettu, että purossa useamman vuoden elänyt yksilö voi myös vaeltaa mereen tai järveen ja toisinpäin. Taimenen elinkierron toteutuminen vaatii, että virtavesistössä on riittävästi lisääntymisalueita, suojapaikkoja erikokoisille yksilöille sekä alueita, joissa talvehtia.

Raakun eläessä isäntäkalojensa kiduksilla elinkiertonsa alulle äärimmäisen merkittävää loisvaihetta, on se kuitenkin isäntäkalalleen harmiton loinen, ja mahdollisesti jopa hyödyksi. Uusimpien tutkimusten mukaan glokidiot voivat parantaa kalan immuunijärjestelmää sekä hidastaa kalan vanhenemisprosessia.

Raakun uhanalaisuus ja ympäristötekijät 

Raakkua pidetään jokiekosysteemin huippuindikaattorina eli ilmentäjälajina. Elinkierron herkän alkuvaiheen vuoksi lajin lisääntyminen onnistuu käytännössä vain luonnontilaisissa tai lähes luonnontilaisissa joissa, missä on riittävän tiheä taimen- tai lohikanta. Runsas ja elinvoimainen raakkupopulaatio paitsi ilmentää hyvää veden laatua, myös tuottaa sitä. Lisääntymiskykyinen ja elinvoimainen raakkukanta on merkki joen luonnontilaisuudesta.

Suurilla raakkuesiintymillä onkin tärkeä rooli joen veden puhdistajina, sillä ravintoa jokivedestä ottaessaan raakut suodattavat joka vuorokausi noin 50 litraa vettä samalla puhdistaen sitä. Raakku on avainlaji, joka ylläpitää muun ekosysteemin toimintaa ja raakun hävitessä alueen lajistosta koko ekosysteemin toiminta muuttuu. Esimerkiksi raakku syö itse vain osan suodattamastaan ravinnosta ja sylkee loput joen pohjalle hyönteistoukille, joita puolestaan lohi ja taimen syövät. Lisäksi raakku myllää joen pohjaa ja pitää pohjasoran hapekkaana.

Aiemmin raakkua esiintyi lähes koko maassa. Raakun taantumiselle on monia syitä. Helmenpyynti oli vakava uhka raakulle ennen lajin rauhoitusta vuonna 1955. Sen jälkeen raakkua on rasittanut elinympäristöjen heikentyminen kuten, jokien uittoperkaukset, vesivoimarakentaminen, vesien likaantuminen ja rehevöityminen sekä raakkujokien valuma-alueella tehtävät suo- ja metsäojitukset sekä maanmuokkaukset, jotka lisäävät kiintoainekuormitusta. Lajin menestyminen on myös uhattuna, mikäli isäntäkalat vähenevät tai niiden nousu raakkujokiin estetään.