Uuden maankäytön suunnittelu

Suonpohjan tyypilliset ominaisuudet

Turvetuotannosta poistuvat alueet (jatkossa suonpohjat) ovat yleensä laajoja, tasaisia, avoimia ja turvepintaisia kenttiä, joilla ojitus ja kulkuyhteydet ovat hyvässä kunnossa. Veden määrä, jäännösturpeen paksuus, pohjamaan laatu ja muut ominaisuudet voivat vaihdella paljon suonpohjan eri osissa.

Osalla tuotantolohkoista turvetta on nostettu niin syvältä, että maanpinta on ympäristöään alempana. Näitä kohteita on kuivatettu pumppaamalla, mikä rajoittaa niiden jatkokäyttöä. Lämpötilojen vaihtelu on suurta vuorokauden aikana, ja avoimet ja alavat alueet ovat hallanarkoja paikkoja. Pintakasvillisuus kehittyy hitaasti, mutta suotuisissa olosuhteissa turvetuotannosta poistunut lohko voi heinittyä jo vuodessa.

Jäännösturpeen paksuus voi vaihdella paljon jo yhden tuotantolohkon sisällä muun muassa nostotekniikan, pohjamaan pinnanmuotojen tai kivisyyden mukaan. Paikoin turve on nostettu kokonaan kivennäismaahan asti, mutta toisaalle jäännösturvetta on saattanut jäädä yli metrin paksuisena kerroksena. Turvetta on paljon jäljellä alueilla, joilla turpeennosto on jäänyt kesken.

Jäännösturve on yleensä hyvin maatunutta ja siten runsastyppistä. Siinä on niukasti kaliumia ja fosforia. Epätasapainoinen ravinnetalous ja turpeen happamuus vaikeuttavat metsittämistä, kasvittumista ja kasvinviljelyä, joten lannoitusta ja kalkitusta tarvitaan useimmiten.

Pohjamaan ominaisuudet jäännösturpeen alla vaihtelevat paljon. Useimmiten pohjamaa on heikosti vettä läpäisevää hienolajitteista maata. Vettä pidättävän hienojakoisen kerroksen päällä voi olla karkeampia maa-aineksia, kuten hiekkaa. Myös moreenimaita esiintyy. Pohjamaassa on kasvinviljelylle, kasvittumiselle ja metsänkasvatukselle välttämättömiä kivennäisravinteita. Kasvit pystyvät hyödyntämään näitä ravinteita, jos niiden juuret yltävät pohjamaahan asti. Tämä on mahdollista ohutturpeisilla suonpohjilla.

Erityisesti Pohjanlahden rannikolla esiintyy happamia sulfaattimaita, joiden rikkipitoisten kerrostumien hapettuminen happamoittaa maaperää ja vesistöjä. Näillä alueilla maanmuokkaus ja ojitus on tehtävä varovaisesti tai jätettävä kokonaan tekemättä. Niille suositellaan jatkokäytöksi ensisijaisesti ennallistamista suoksi tai kosteikkojen perustamista. Metsitys sopii myös, kun alueella on sopivasti vettä puiden kasvulle.