Turvetuotantoalueet uuteen maankäyttöön

Metsitys

Turvetuotannon päätyttyä alueen metsittäminen soveltuu vaihtoehdoksi useimmille alueille.
Jäännösturpeessa on runsaasti typpivaroja, joten suonpohjilla on suuri puuntuotospotentiaali. Alue kannattaa metsittää mahdollisimman pian turpeennoston päätyttyä.

Suonpohja sopii metsitettäväksi, jos se on kuivattavissa tavallisilla ojilla. Selvästi ympäristöään alempana olevat turvetuotantoalueen lohkot eivät sovi metsitettäviksi.

Muita metsitykseen vaikuttavia tekijöitä ovat jäännösturpeen paksuus ja jäännösturpeen alla sijaitsevan pohjamaan ominaisuudet. Ne määrittelevät suonpohjalle kasvatettaviksi sopivat puulajit, lannoitustarpeen ja puuntuotoksen suuruuden.  Hyvää metsityskelpoisuutta osoittavat suonpohjalle luontaisesti syntynyt taimiaines ja muu kasvillisuus, paljastuneet kivet ja pohjamaa sekä liekopuut.

Pintakasvillisuuden torjuntaa ei yleensä tarvita, jos kohde metsitetään mahdollisimman pian turpeennoston päätyttyä. Jos jäljelle jäänyt turvekerros on ohut, sille kehittyvä kasvillisuus voi haitata metsitystä. Jos metsitys viivästyy, saatetaan tarvita mätästys ja pintakasvillisuuden torjunta taimien alkukehityksen turvaamiseksi, mikä lisää kustannuksia. Lannoitus on useimmiten tarpeellinen, mutta lannoitus myös rehevöittää pintakasvillisuutta ja lisää taimikoiden perkaustarvetta.

Usein turvetuotantoalueiden ojitus pysyy kunnossa turpeennoston loppuun saakka, jolloin ojien kunnostusta ei välttämättä tarvita.

Metsityksessä voidaan hyödyntää turvetuotantoalueen sarkaojien ja teiden varsille luontaisesti syntynyttä puustoa. Hies- ja rauduskoivut tuottavat jo nuorina paljon siementä, joiden avulla suonpohjat voivat metsittyä luontaisesti, jos maan ravinnetila ja kuivatus ovat kunnossa. Luontainen taimiaines täydentää viljeltyjä taimikoita mutta toisaalta lisää taimikonhoitotarvetta ainespuun kasvatuksessa. Jos reunapuusto on päässyt kasvamaan korkeaksi, se voi varjostaa viljelytaimikoita kapeilla saroilla. Tällöin sen raivaaminen on perusteltua.

Suonpohjalla voidaan tuottaa ainespuuta eli kuitu- ja tukkipuuta. Vaihtoehtoisesti voidaan kasvattaa myös lyhytkiertopuulajeja. Metsityksellä voidaan tavoitella myös riistatiheiköitä, hiilikompensaatiota tai maisemanhoitoa. Tulevaisuudessa suonpohjilla tuotettua puubiomassaa saatetaan käyttää myös erilaisten biojalosteiden raaka-aineena.

​​​​

  • Metsitysmenetelmän ja puulajin valinta

    Metsikkö voidaan perustaa suonpohjalle istuttamalla, kylväen tai luontaisen taimiaineksen avulla.

    Suonpohjille sopivimmat puulajit ovat mänty sekä hies- ja rauduskoivu. Hieskoivu sopii laadultaan harvoin tukkipuuksi, joten sen kasvatuksen päätavoitteena on tuottaa kuitu- tai energiapuuta.

    Ravinteisuutensa puolesta suonpohjat sopisivat myös kuuselle, mutta hallanarkuuden takia kuusi vaatii verhopuuston, eikä se siten sovi ensimmäisen kiertoajan puulajiksi. Muitakin puulajeja, kuten lehtikuusi, mustakuusi, kontortamänty ja hybridihaapa, on kokeiltu suonpohjilla, mutta niistä saadut kokemukset ovat toistaiseksi hyvin niukat.

    Puulajin valintaan vaikuttaa jäännösturpeen paksuus ja turvekerroksen alla olevan pohjamaan ominaisuudet.

    Jäännösturvekerroksen paksuus vaikuttaa olennaisesti siihen, millä puulajilla metsikkö voidaan perustaa ja millaiset lannoitukset tarvitaan, joten se on syytä selvittää kattavasti koko alueelta. Hyvän yleiskuvan tilanteesta saa mittaamalla turpeen paksuuden muutaman kymmenen metrin välein metsitettävän alueen läpi kulkevilta linjoilta.

    Hietaiset ja niitä hienommat kivennäismaat sopivat hyvin metsitettäviksi, erityisesti silloin, kun turvekerros on alle 30 cm. Mänty sopii hiekkamailla kasvatettavaksi. Paksuilla, yli 40 cm turvekerroksilla metsänkasvatus ei yleensä onnistu ilman kivennäisravinteita, joita saadaan esim. tuhkalannoitteista. Pohjamaan laatu on helppo selvittää ojien reunoista. Ohutturpeisilla suonpohjilla pohjamaan saa esiin kaivamalla lapiolla kuopan maahan. Maalajin voi selvittää riittävällä tarkkuudella silmävaraisesti.

    Usein turvetuotantoalueiden ojitus pysyy kunnossa turpeennoston loppuun saakka, jolloin ojien kunnostusta ei välttämättä tarvita. Sopiva sarkaleveys on 40 metriä, mutta hienojakoisilla ja heikosti vettä läpäisevillä pohjamailla voidaan tarvita lisäojia. Joskus uudet ojat joudutaan linjaamaan uudelleen ja kaivamaan poikittain vanhoihin sarkaojiin nähden. Ojituksen kunnostuksessa käytetään metsätalouden vesiensuojeluratkaisuja, joita ovat laskeutusaltaat, kaivukatkot ja pintavalutuskentät. Myös turvetuotantoalueen vesiensuojelurakenteita voidaan hyödyntää

    Mänty soveltuu parhaiten suonpohjalle, kun ohuen turvekerroksen alla oleva pohjamaa on hiekkaa tai soraa. Mäntyä voidaan viljellä istuttamalla tai kylväen. Sopiva viljelytiheys on 2 000–2 500 tainta hehtaarilla. Jos taimien ulottuvilla ei ole kivennäisravinteita, ne kuolevat muutamassa vuodessa. Tarvittaessa taimien alkukehitys on varmistettava lannoittamalla. Männyn kasvu voi olla suonpohjilla parhaimmillaan samaa luokkaa kuin viljavilla metsämailla.

    Metsityksen toteutus

    Ennen metsitystä suonpohja tulee lannoittaa. Suonpohjan lannoittamiseen suositellaan käytettäväksi hyvälaatuista puutuhkaa, jota levitetään 2–4 tonnia hehtaarille. Maanmuokkaus voi olla lannoituksen vaihtoehto joissakin tapauksissa. Esimerkiksi ojituksen kunnostuksen yhteydessä voidaan nostaa kivennäismaata turpeen pinnalle mataliksi mättäiksi. Matalat mättäät mahdollistavat taimien typen saannin turpeesta. Lannoitus kannattaa tehdä laikkulannoituksena, jos saatavilla on sopivaa fosfori-kaliumlannoitetta, joka sisältää myös booria. Laikkulannoituksen ansiosta taimien alkukehitystä haittaavaa pintakasvillisuutta syntyy vähän.

    Kun ohuen turvekerroksen alla on hienolajitteinen pohjamaa, puulajiksi sopivat männyn ohella raudus- ja hieskoivu. Rauduskoivu kasvaa hyvin suonpohjilla, joiden kuivatustila on hyvä. Rauduskoivulle sopiva istutustiheys on 1 600–2 000 taimea hehtaarille. Rauduskoivikko voidaan perustaa tuhkalannoitetulle suonpohjalle myös hajakylvöllä. Tällöin koivutiheikköä ohjataan harvennuksin kohti kuitu- ja tukkipuun kasvatusta.

    Tiheä hieskoivikko voidaan perustaa kustannustehokkaasti luontaisesti tai kylvämällä. Luontainen koivikon perustaminen onnistuu, jos reunametsissä tai ojien ja teiden varsilla on siementävää puustoa. Taimettuminen ja taimien alkukehitys varmistetaan lannoittamalla puutuhkalla, jota tarvitaan 2–4 tonnia hehtaarille. Hieskoivutiheikköä ohjataan harvennuksilla tuottamaan ensisijaisesti kuitupuuta, koska puun laatu ei tavallisesti ole riittävän hyvä tukkipuuksi.

    Jos entiselle turvetuotantoalueelle on jäänyt paksu turvekerros, puulajiksi suositellaan vain mäntyä tai hieskoivua. Rauduskoivu ei menesty paksun turpeen alueella. Metsitys voidaan tehdä kuten ohutturpeisilla suonpohjilla, mutta puutuhkaa tarvitaan enemmän. Suositeltava tuhkan levitysmäärä on 4–5 tonnia hehtaarille.

    Metsänhoito metsitetyllä suonpohjalla

    Ainespuuta kasvatetaan suonpohjilla samaan tapaan kuin talousmetsissä, mutta ravinnepuutosten riski on suurempi. Metsiköiden kehitystä on seurattava aktiivisesti, jotta mahdolliset ravinnepuutokset voidaan korjata heti niiden ilmaannuttua. Metsikön perustamiseen liittyvä tuhkalannoitus saattaa lisätä huomattavasti vesakoitumista, mikä voi lisätä ja aikaistaa taimikonhoidon tarvetta.

    Sekapuustoa kannattaa suosia metsikön terveydentilan turvaamiseksi ja monimuotoisuuden lisäämiseksi. Taimikonhoidossa tulisi myös jättää riistalle tiheikköjä suojapaikoiksi. Männystä saattaa tulla oksikasta jäännösturpeen runsaiden typpivarojen vuoksi, joten kylvötuppaiden perkausta ja ensiharvennusta kannattaa lykätä muutamalla vuodella puun laadun parantamiseksi.

  • Metsityksellä on myönteisiä ilmastovaikutuksia. Kasvava puusto sitoo yhteyttämisessä hiiltä puubiomassaan maan päälle ja maahan. Metsikkökarikkeen muodostuminen maanpintaan lisää hiilivarastoa. Puuston hiilensidonta ei aina täysin korvaa turpeesta vapautuvaa hiilimäärää, mutta sillä voidaan kompensoida jäännösturpeen hajoamisessa syntyviä kasvihuonekaasujen päästöjä. Suotuisissa olosuhteissa hieskoivutiheiköistä voi tulla jopa hiilinieluja eli koivikkoon sitoutuu enemmän hiiltä kuin kasvupaikan jäännösturpeesta vapautuu.

    Energiapuun kasvatus voi olla kannattavaa, koska tuotantokustannukset jäävät pieniksi ja biomassatuotos voi olla melko suuri. Pajun lyhytkiertoviljely suonpohjilla on lyhytaikainen ratkaisu hiilipäästöjen vähentämiseen. Toistaiseksi pajunviljely on kannattamatonta. Harmaalepän biomassatuotos ja hiilensidontakyky voivat olla suuria, ja sen lannoitustarve on pajuun verrattuna vähäinen. Korkeat metsikön perustamiskustannukset heikentävät lepänkasvatuksen kannattavuutta. Myös männyn ainespuun kasvatus voi olla taloudellisesti kannattavaa.

    Metsitys kohentaa turpeennostosta poistuneiden alueiden maisemakuvaa ja parantaa virkistyskäyttömahdollisuuksia. Tuhkalannoitus on olennainen osa suonpohjien metsitysketjuja. Sen ansiosta turpeennoston jäljiltä paljaalle maanpinnalle syntyy hiiltä sitovaa kasvillisuutta, joka vähentää myös eroosiota ja vesistökuormitusta. Suonpohjalle kehittyvä kasvillisuus lisää luonnon monimuotoisuutta houkuttelemalla paikalle uusia eliölajeja.

  • Verkkokurssit, oppaat ja suositukset

    Metsitys turvetuotantoalueen jatkokäyttömuotona –verkkokurssi (tapio.fi)

    Suonpohjasta metsäksi –opas (metsakeskus.fi)

    Metsänhoidon suositukset – metsitys (metsanhoidonsuositukset.fi)

    Joutoalueiden metsitysketjujen visualisointi (tapio.fi)

    Videot

    Metsänkasvatus suonpohjilla (youtube.com)

     

ely-updated 21.11.2023