Nurmiviljely

Jos viljelyyn haetaan maatalouden pinta-alatukia, nämä ohjeet koskevat muiden kuin nurmikasvien osalta sellaisia tuotantoaloja, jotka ovat olleet viljelyssä tai vähintään viljelykelpoisia 31.12.2022. Myöhemmin viljelyyn otettaville aloille saa vuonna 2023 alkaneella EU:n yhteisen maatalouspolitiikan kaudella pinta-alatukia vain, jos niillä viljellään vain nurmikasveja monivuotisessa viljelyssä.

Turpeennostosta poistunut suonpohja soveltuu hyvin nurmiviljelyyn. Kasvilaji ja -lajike valitaan vallitsevien olosuhteiden mukaisesti. Tärkeimmät tekijät ovat maaperän ominaisuudet ja maantieteellinen sijainti. Hyväksi havaittu menetelmä on perustaa suonpohjalle ensin ruokohelpiviljelmä, vaikka sen hävittäminen ennen nurmiviljelyä voi olla työlästä.

Ruokohelpin jälkeen, kun maan tuottokyky on kohentunut, suonpohjalle voidaan kylvää esimerkiksi timotei-nurminataseosta. Suonpohjan viljely voidaan aloittaa myös yksivuotisilla kasveilla kuten raiheinällä, jolloin nurmi perustetaan joka vuosi uudelleen. Näin vältetään monivuotisten kasvien ongelmat talvenkestävyyden ja liiallisen märkyyden osalta.

Nurmiviljelyssäkään maan happamuus ei saa laskea kovin alhaiseksi. Kalkitusta tarvitaan myös pääravinteiden käyttökelpoisuuden varmistamiseksi. Kasvualustan fosforin, kaliumin ja hivenravinteiden puute korjataan vuosittain lannoituksella. Kaupallisten mineraalilannoitteiden ohella voidaan käyttää lietelantaa tai muita orgaanisia lannoitteita. Paksuturpeisilla kohteilla on eduksi, jos keskikarkeata tai karkeata pohjamaata voidaan sekoittaa turvekerrokseen. Lähtötilanteesta riippuen suonpohja muuttuu noin kymmenen vuoden kuluessa pellon kaltaiseksi, ja sato on lähes normaalin nurmiviljelyn tasolla.

Viljanviljely

Jos viljelyyn haetaan maatalouden pinta-alatukea, nämä ohjeet koskevat sellaisia tuotantoaloja, jotka ovat olleet viljelyssä tai vähintään viljelykelpoisia 31.12.2022. Myöhemmin viljelyyn otettaville aloille saa maatalouden pinta-alatukea vain jos niillä viljellään vain nurmikasveja monivuotisessa viljelyssä.

Käytännön kokemuksien perusteella suonpohjan viljelyä ei kannata aloittaa suoraan viljakasveilla, vaan ensimmäiset vuodet tulisi viljellä nurmilajeja tai ruokohelpiä. Viljojen happamuuden sietokyky on nurmia heikompi, joten yleensä suonpohja on kalkittava useita kertoja happamuuden vähentämiseksi. Lajeista kaura kestää lievää happamuutta muita viljakasveja paremmin. Suonpohjilla on yleensä liian vähän niin pää- kuin hivenravinteita suotuisan satotason saavuttamiseen.

Viljanviljelyyn sopivimmiksi kohteiksi ovat osoittautuneet ohutturpeisista suonpohjista ne, joissa turpeen alla on hietainen tai keskikarkea moreenimaa pohjamaana. Niiden vedenpidätys- ja läpäisevyysominaisuudet ovat viljelyn kannalta parhaat. Myös ravinteikas hiesu on osoittautunut joissakin tapauksissa toimivaksi pohjamaaksi. Suonpohjien paksuturpeisissa kohdissa orgaanisen aineksen hajoamisen yhteydessä vapautuva typpi saattaa johtaa viljojen lakoontumiseen kuten turvepelloillakin.

Suonpohjat ovat usein alavia, hallanarkoja kasvupaikkoja. Viljeltävän lajin ja lajikkeen valinnassa tulee ottaa huomioon hallankestävyys. Hyvin maatunut suonpohjaturve pysyy kastuttuaan märkänä pitkään, mutta toisaalta hyvin kuivuttuaan alkaa hylkiä vettä. Näin ollen ajoittaisiin kevät- ja kesätulviin tulee varautua, mutta myös poutiminen on kuivina kausina mahdollista. Maan kosteuden tasainen ylläpito kuivatusjärjestelyillä on eduksi. Kasvualustan märkyys saattaa tuottaa vaikeuksia myös puintiaikaan.

Viljanviljelyssä suonpohjan ojitus on yleensä kunnostettava. Ojista nousevat ojamaat levitetään tuotantosaroille. Turvetuotannosta poistuneita sarkoja on usein hyödyllistä myös tasoittaa. Maatalouskäytössä olevien turvemaiden ojituksessa tulee huomioida vuoden 2023 alusta voimaan tulleet rajoitukset näiden alueiden ojitukselle.  Ojituksen jälkeen maa muokataan esimerkiksi kyntämällä. Tämän jälkeen maa kalkitaan ja tehdään normaalit viljanviljelyn vaatimat toimenpiteet. Lannoituksessa voidaan käyttää mineraalilannoitteiden ohella myös kotieläintalouden kuiva- ja lietelantaa tai muita orgaanisia lannoitteita. Paksuturpeisilla suonpohjilla lannoitemääriä on lisättävä erityisesti kaliumin ja fosforin osalta, lannoitelainsäädännön rajoitusten mukaisesti. Suonpohjan viljelyn alussa myös typen vapautuminen on hidasta, mutta nopeutuu myöhempinä vuosina, kun turve alkaa hajota. Suonpohjilla voidaan viljellä kauraa, ohraa ja heinänsiementä. Myös ruis saattaa sopia viljeltäväksi lajiksi.

Kosteikkoviljelyssä vedenpintaa hallitaan padoilla tai säätökaivoilla. Suomessa kosteikkoviljelyyn sopivia kasveja ovat mm. ruokohelpi, rahkasammal ja osmankäämi.  
Rahkasammal ei ole EU-tuissa tukikelpoinen kasvi, joten sen viljelyaloista ei tule maatalousmaata. Rahkasammalen tuotannon ja korjuun päivitetyt ohjeet ovat valmistelussa.
Luontaisesti uusiutuvaa rahkasammalbiomassaa on viime vuosina tuotettu vaaleaa kasvuturvetta korvaavaksi kasvualustaksi lasinalaisviljelyyn noin 30 000 m3 vuodessa. Sitä kerätään suhteellisen luonnontilaisen kaltaisina säilyneiltä metsäojitetuilta kitumaan soilta. Uusiutuvilla rahkasammalbiomassaan perustuvilla kasvualustatuotteilla on tällä hetkellä hyvä kysyntä Suomessa ja ulkomailla. Rahkasammalbiomassan keruun lisäksi sitä voidaan kasvattaa myös siihen soveltuvilla turvetuotannosta poistuneilla suonpohjilla ja turvepelloilla, joilla on mahdollisuus vedenpinnan säätelyn kautta kosteikkoviljelyyn.

Kanadalaiset ja saksalaiset ovat kehittäneet rahkasammalten siirrostukseen perustuvan viljelytekniikan. Tässä tekniikassa rahkasammalkasvuston ylin osa kuoritaan suon pinnasta 10 ̶15 cm paksuudelta. Rahkasammalet uudistuvat parhaiten viimeisten vuosien kasvusta, joten siirrostusmateriaalin keruuta ei ole syytä ulottaa 30 cm syvemmälle.

Rahkasammalkasvusto siirrostetaan viljelyalueelle, jonka vedenpinnan taso pidetään riittävän korkealla, vähintään noin 10 cm syvyydellä maanpinnasta, mieluummin hieman korkeammallakin. Alueelle saadaan nopeasti haluttu rahkasammallajisto, jolloin muiden kasvilajien leviäminen hidastuu.

Rahkasammalten sopiva keruu/kylvösuhde on noin 1:10–1:15, mikä toimii useimmilla rahkasammallajeilla. Kanadassa on käytäntönä, että rahkasammalen päälle levitetään vielä olkikate (2000−3000 kg hehtaarille), mikä suojaa kasvustoa kuivumiselta mantereisen ilmaston keskikesän kuumien helleaaltojen aikana.

Suomen ilmasto-oloissa olkikate ei liene välttämätön, joskaan ei haitallinenkaan. Rahkasammalten siirrostus onnistuu periaatteessa ympäri vuoden lukuun ottamatta keskikesän kuivinta kautta. Rahkasammalviljelyn erikoispiirteenä on korjuun toteutus, joka todennäköisesti olisi parasta tehdä esimerkiksi joka kolmas vuosi.

Rahkasammalta käytetään kasvuturpeen korvaajaksi.

Kosteikkoviljelyssä vedenpintaa hallitaan padoilla tai säätökaivoilla. Suomessa kosteikkoviljelyyn sopivia kasveja ovat mm. ruokohelpi, rahkasammal ja osmankäämi.  

Ruokohelpi on määritelty maatalouden pinta-alatuissa pysyväksi kasviksi, eli näillä näkymin se ei täytä uusien maatalousmaalohkojen nurmivelvoitetta, ja nämä tukisäädösten kautta tulevat reunaehdot sen tuottamiselle on syytä huomioida.

Ruokohelpi soveltuu viljeltäväksi kaikille maalajeille, mutta suurimmat sadot on saatu multa- ja turvemailta. Ruokohelpi selviää hengissä niukoissa ravinteisuusoloissa ja sietää hyvin kasvualustan kosteutta. Vanhemmat kasvustot sietävät hyvin myös kuivuutta. Näin ollen ruokohelpi soveltuu hyvin ensimmäiseksi viljeltäväksi kasvilajiksi suonpohjalle, minkä jälkeen voidaan jatkaa esimerkiksi nurmi- tai viljanviljelyllä. Jos ruokohelpiviljelmästä tavoitellaan hyvää satoa, tarvitaan lannoitus pääravinteilla. Lannoitusmääriä voidaan pienentää kasvuston kehittyessä. Viljelylle on eduksi, jos suonpohjalle on jäänyt turvetta vähintään 10−20 cm kerros. Tasainen ja kivetön viljelyala mahdollistaa tehokkaan sadonkorjuun.
 
Ruokohelpistä voi korjata säilörehua emolehmien talvirehuksi ja pisimmälle edenneen kasvuston voi käyttää kuivikkeiksi. Ruokohelpi sopii hyvin bioenergian tuotantoon, mistä on kertynyt paljon kokemuksia 1990-luvulta lähtien. Tosin keveytensä takia sitä ei ole kannattavaa kuljettaa pitkiä matkoja. Viljelyalojen tulisi sijaita lähellä voimalaitoksia. Bioenergian ohella ruokohelpin kasvatuksen tavoitteena voi olla jokin tulevaisuuden biojaloste, mutta siinä tutkimus on vasta alkuvaiheissaan.
 
Ruokohelpiviljelmän perustaminen aloitetaan kalkitsemalla maaperä. Happamuuden vähentäminen saadaan aikaiseksi myös puutuhkalla, joka samalla parantaa kasvupaikan ravinnetilaa mm. fosforin ja kaliumin osalta. Ruokohelpi kylvetään keväällä, tarvittava siemenmäärä on 11−16 kg/ha.

Kylvön yhteydessä lannoitetaan typellä, fosforilla ja kaliumilla. Fosforin ja kaliumin määriä pienennetään, jos kalkitukseen on käytetty puutuhkaa. Seuraavina vuosina, satovuosina, lannoitusta jatketaan typellä, fosforilla ja kaliumilla. Lannoituksessa voidaan käyttää myös lietelantoja noudattaen lannoitelainsäädännön rajoituksia.
 
Ruokohelpi tuottaa hyvin satoa noin kymmenen vuotta, jos se korjataan keväällä kuloheinänä. Kevätkorjuu on suositeltavin vaihtoehto energiantuotannon kannalta, sillä keväällä korren osuus ruokohelpin kuivamassasta on suurimmillaan. Ensimmäinen sato voidaan korjata energiantuotantoon kahden vuoden kuluttua kylvöstä. Tämän jälkeen vuosittaiset satomäärät nousevat selvästi ja voivat olla 6–8 tonnia hehtaarille kuiva-aineena. Ruokohelpin kosteikkoviljelystä on niukasti kokemuksia suonpohjilta.

Viljelyn lopetuksessa ruokohelpikasvusto korjataan myöhään syksyllä ja maa kynnetään. Kolmena seuraavana vuonna viljellään esimerkiksi yksivuotisia kasveja ja kynnetään maa vuosittain.

Ruokohelpeä voidaan kasvattaa esimerkiksi bioenergiaksi, rehuksi tai kuivikkeeksi.

Kosteikkoviljelyssä vedenpintaa hallitaan padoilla tai säätökaivoilla. Suomessa kosteikkoviljelyyn sopivia kasveja ovat mm. ruokohelpi ja rahkasammal.   Muiden kosteikkokasvien viljelystä suonpohjilla on hyvin niukasti kokemuksia. Periaatteessa suonpohjille voisivat sopia samat lajit kuin turvepelloille kunhan suonpohjaturpeen happamuus huomioidaan lajivalinnassa. Suomen ilmasto-olosuhteissa kosteikkoviljelyyn sopivia lajeja ovat rahkasammalen ja ruokohelpin ohella mm. osmankäämi, järviruoko, kihokit, suomyrtti, suopursu, mesiangervo ja raate. Näistä kasveista ainoastaan ruokohelpi on maataloustukijärjestelmän piirissä, jotkin muut lajit saattavat olla mahdollisen lääkekasvikäytön kautta.

Osmankäämin ja järviruokon kasvatus vaatii, että kasvupaikan happamuus on lähellä neutraalia tai hieman emäksinen, joten näiden lajien viljely aloitetaan kasvupaikan kalkitsemisella. Kumpikin laji tuottaa suurimman sadon viljavilla kasvupaikoilla, joten suonpohjilla tarvitaan lisäravinteita.

Osmankäämi ja järviruoko soveltuvat rehuksi, kasvualustoihin, rakennuksien eristemateriaaliksi ja bioenergian tuotantoon. Kihokki viihtyy happamassa ja niukkaravinteisessa maassa. Kihokkia, suomyrttiä, suopursua, mesiangervoa ja raatetta käytetään lääkekasveina.

• Järviruoko

 

Muita kasveja, joita voitaisiin mahdollisesti viljellä suonpohjilla ovat vihannekset, yrtit ja marjat. Vihannesten, yrttien ja marjojen viljely on perinteisiin peltoviljelykasveihin nähden kuitenkin monin verroin vaikeampaa, ja ne ovat kasvupaikan ja olosuhteiden suhteen hyvin vaativia. Viljely kannattaa aloittaa pienillä kokeilualoilla. Myös näihin kasveihin pätevät rajoitukset siitä, että tuotanto on maatalouspolitiikan kannalta mahdollista vain sellaisilla maatalousmaan lohkoilla, jotka ovat olleet viljelykunnossa vuoden 2022 lopussa.

Vihannekset

Vihannesten viljelyä on kokeiltu jonkin verran suonpohjilla, mutta tutkimustuloksia on julkaistu niukasti. Kokemuksia on kertynyt muun muassa sipulista, nauriista, porkkanasta ja purjosta. Suonpohjan rikkaruohottomuus ja kasvitautien puuttuminen ovat eduksi perustamisvaiheessa. Vihannesten viljelyssä suonpohja tasoitetaan, kalkitaan ja lannoitetaan viljeltävän lajin vaatimusten mukaisesti. Lannoitteita tarvitaan enemmän kuin tavanomaisessa peltoviljelyssä. Suonpohjille tyypilliset suuret vaihtelut lämpötilassa ja kosteudessa saattavat heikentää satotasoja.

Yrttikasvit

Yrttikasvien viljelyä on kokeiltu jonkin verran suonpohjilla, mutta tutkimustuloksia on julkaistu niukasti. Suonpohjilla viljeltäviksi sopivat parhaiten ne yrttikasvit, jotka sietävät kasvualustan happamuutta ja ovat hallankestäviä. Suonpohjilla kokeiltuja lajeja ovat mm. ampiaisyrtti, anisiiso, basilika, iisoppi, kirveli, kuismat, kultapiisku, kynteli, liperi, maustefenkoli, mäkimeirami, ratamot, salvia, tilli, timjami, ukontulikukka ja viherminttu. Näistä lajeista monet ovat tunnetusti hallanarkoja, joten viljelyyn liittyy suuria riskejä.

Suonpohjan rikkaruohottomuus ja kasvitautien puuttuminen ovat eduksi perustamisvaiheessa. Yrttikasvien viljelyssä suonpohja tasoitetaan, kalkitaan ja lannoitetaan fosforilla ja kaliumilla viljeltävän lajin vaatimusten mukaisesti ja lannoitelainsäädännön puitteissa. Liukoisen typen on havaittu lisäävän erityisesti salvian, heinäratamon, kirvelin ja anisiisopin satoa. Lannoitteita tarvitaan enemmän kuin normaalisti peltoviljelyssä.

Suotuisissa olosuhteissa ja riittävästi lannoitettuina yrttien satotasot ovat olleet samaa luokkaa kuin kivennäismaalla. Myös yrttien ulkoinen laatu ja haihtuvien öljyjen pitoisuudet on havaittu hyviksi, kun viljely on onnistunut.

Karpalo

Karpalon kosteikkoviljelyssä pohjaveden pinta on lähellä maan pintaa, esimerkiksi 0−10 cm maanpinnan alapuolella. Karpalo on suhteellisen tarkka pohjaveden pinnan tasosta, joten säätöpadot ovat kasvatuksessa välttämättömiä. Suonpohjilla vallitsevat korkeuserot luovat tässä suhteessa ongelmia, koska korkeammat kohdat jäävät väistämättä karpalolle liian kuiviksi, alavampien kohtien ollessa taas helposti liian märkiä. Ravinteiden, etenkin typen, suhteen karpalo on vaatimaton kasvi. Tämän vuoksi karpalon viljelyllä on vain vähäisiä haitallisia vesistövaikutuksia, toisin kuin monella muulla maataloustoiminnalla.

Tietyistä eduistaan huolimatta karpalon viljelyssä on monta ongelmaa. Ensimmäinen on Suomessa menestyvien lajikkeiden huono satoisuus verrattuna pohjoisamerikkalaiseen lajiin amerikankarpaloon. Huono satotaso vaikeuttaa kilpailua tuontitavarana myytävän amerikankarpalon kanssa. Toinen ongelma on suonpohjien melko huono soveltuvuus intensiiviseen karpalon viljelyyn.

Pohjois-Amerikassa (Kanadan kaakkois- ja Yhdysvaltain koillisosat) viljely toteutetaan avoimilla hiekkakentillä, joiden pohjaveden pintaa voidaan säädellä laajalla vaihtelualueella.

Kasvatusvaiheessa pohjaveden pinta pidetään lähellä maan pintaa. Pohjois-Amerikassa pensaskarpaloa kasvatettaessa vedenpinta nostetaan karpalon korjuuvaiheessa jopa metrin verran maan pinnan yläpuolelle, jolloin marjat irtoavat ja jäävät kellumaan veden pinnalle. Tämän jälkeen ne kootaan kelluvilla puomeilla kokoon. Yllä mainitusta kuvauksesta voi kuitenkin päätellä, että suomalaiset suonpohjat eivät ainakaan nykyisillä Suomessa käytettävissä olevilla menetelmillä ja lajikkeilla tule olemaan kilpailukykyisiä kasvatuspaikkoja karpalolle. Kannattava karpalonviljely edellyttäisikin Suomen oloihin jalostettuja, satoisia lajikkeita, kehittynyttä korjuutekniikkaa sekä toimivia markkinoita.

Mansikka

Mansikan viljelyssä vaaditaan suonpohjan kalkitus ja lannoitus kivennäisravinteilla. Erityisesti liukoista fosforia ja kaliumia tarvitaan suuremmat määrät kuin mansikkapelloilla. Suonpohjien hallanarkuuden takia viljeltävä lajike tulee valita huolellisesti.

Mansikan viljelystä suonpohjilla on saatu vaihtelevia kokemuksia. Pääsääntöisesti mansikanviljelyä suonpohjilla voidaan pitää haastavana, vaikka parhaimmillaan mansikkasato on ollut samaa luokkaa kuin kivennäismaapelloilta saadut sadot. Myös marjojen koko ja laatu ovat olleet samaa luokkaa kuin peltoviljelyssä. Kokemusta on kertynyt ainakin Bounty, Jonsok ja Senga Sengana -lajikkeista. Eteläisimmässä Suomessa suonpohja saattaa ensimmäisinä vuosina turpeennoston jälkeen soveltua mansikan taimituotantoon, jossa suonpohjien kasvitaudeista ja rikkakasveista vapaa kasvualusta on eduksi.

Muut marjat

Muiden marjojen viljelystä suonpohjilla on hyvin niukasti kokemuksia. Pensasmustikan viljelykokeissa tarvittiin runsas lannoitus, joka puolestaan aiheutti rikkakasviongelman. Pensasmustikka sopii vain maamme eteläisimpiin osiin. Muiksi viljeltäviksi lajeiksi saattaisivat sopia mm. marja-aronia, suomuurain (lakka) ja juolukka. Lakan (tai suomuuraimen) viljelystä on olemassa kokemusta, se on luontainen suokasvi ja siihen on saatavissa taimia. Myös mesimarjaa on kokeiltu, mutta se on osoittautunut haastavaksi viljeltäväksi, sillä etenkin pölytyksen onnistuminen on vaikeata.

Esimerkiksi marja-aroniasta on saatu hyviä tuloksia turvetuotannosta poistuneilla suonpohjilla Kanadassa. Marja-aronia viihtyy happamillakin kasvupaikoilla ja sietää vaihtelevia kosteusolosuhteita, mutta tarvitsee hyvään kasvuun lisäravinteita lannoitteista.

Mesimarja kärsii suonpohjien ajoittaisesta kuivuudesta, halloista ja pölyttäjien puutteesta. Suomuurain viihtyy happamilla kasvupaikoilla, mutta kasvaa huonosti, jos kasvualustana on hyvin maatunut turve. Sen avomaaviljelyssä turvepelloilla on havaittu ongelmiksi mm. pölyttäjien puute, halla ja taimien hidas kasvu sadontuottovaiheeseen. Samat haasteet ovat odotettavissa suonpohjillakin. Juolukkaa tutkitaan parhaillaan kosteikkoviljelyyn sopivana marjakasvina turvepelloilla.

 

Maatalouskäyttöön otettavia turvetuotantoalueita koskevat yleismääräykset vuodesta 2023 alkaen

Vuoden 2023 alusta voimaan tulleessa maatalouspolitiikan tukitoimenpiteitä koskevassa Suomen strategiasuunnitelmassa on asetettu tarkkoja ehtoja uusilla lohkoilla sallittavalle maataloustuotannolle, ja perusvaatimukset on kirjattu valtioneuvoston asetukseen 1384/2022. Asetuksessa säädetään kaikelle viljelylle kohdistetuista EU:n kokonaan ja osittain rahoittamien viljelijätukien hyvän maatalouden ja ympäristön vaatimuksista. Ne koskevat maataloustoimintaa myös niillä maatalousmaata olevilla viljelylohkoilla, joille tila ei ole hakenut tukia.

Uusia lohkoja ovat esimerkiksi raiviot sekä maataloustuotantoon siirtyvät entiset turvetuotantoalueet. Rajaukset koskevat maalajista riippumatta kaikkia uusia lohkoja, jotka eivät ole olleet 31.12.2022 viljelykunnossa. Viljelykunnossa olo tarkoittaa sitä, että peruskunnostustoimenpiteet on tehty ja lohko on valmiina kevään viljelytöihin.

Uusilla lohkoilla on jatkossa oltava pysyvä nurmikasvusto, joka on kylvettävä viimeistään 30.6. ensimmäisenä viljelyvuonna. Nurmen saa uusia vain suorakylvönä tai kevennetyllä muokkauksella niin, että uusi kasvusto kylvetään välittömästi aiemman kasvuston muokkauksen jälkeen. Joitakin poikkeustapauksia voidaan hyväksyä esimerkiksi pienten lohkon muotoa korjaavien alojen sekä tiettyjen säädöksiin perustuviin tilusjärjestelyihin liittyvien lohkomuutosten osalta. Nämä on kuvattu tarkemmin asetuksen pykälässä 5.

Ennen vuotta 2023 viljelyyn otettuja lohkoja edellä mainittu nurmivaatimus ei koske, vaan niiden kanssa toimitaan tuona aikana voimassa olleiden rajausten puitteissa. Näillekin turvemaalohkoille on kuitenkin asetukseen kirjattu tiettyjä rajoituksia mm. ojitukselle ja maan käsittelylle.

On myös huomattava, että kaikkien kasvien viljely ei ole maatalouden tukijärjestelmien piirissä. Esimerkiksi järviruoko ei ole tukikelpoinen kasvi. Maatalousmaan ilmoittamisesta, maataloustoiminnasta ja muista tukikelpoisuusehdoista ohjeistaa Ruokavirasto (ruokavirasto.fi).

• Turvetuotantoalueiden jatkokäyttömuodot - kustannukset ja tuet (pdf)

Turvetuotannosta poistuneiden suonpohjien kasvittaminen poron ravintokasveilla (luke.fi)

Kosteikkoviljelyllä ilmaston kannalta kestävä ratkaisu kasvualustatuotantoon (luke.fi)