Poron ravintokasvien viljely

Suonpohjat sopivat porojen laidunalueiksi

Luonnontilaiset märät suot ovat tärkeitä porojen kesälaitumia, joiden määrä on vähentynyt soiden ojituksen ja turvetuotannon seurauksena. Porotaloudelle sopiva jatkokäyttömuoto on uusien laidunalueiden perustaminen istuttamalla tai palauttamalla niille sellaista suokasvillisuutta, jota poro käyttää luontaisesti ravinnokseen. Mikäli suonpohjille palautuva kasvillisuus saa porot kerääntymään niille ruokailemaan, tarve peltojen aitaamiselle voi vähentyä. Tämä helpottaisi myös porotalouden ja maatalouden välisiä ristiriitoja.

Suonpohjien varaaminen porolaitumiksi soveltuu hyvin kosteikon rakentamisen yhteyteen, jolloin alue hyödyttää monipuolisesti myös vesilintuja. Kasvillisuuden palauttamisessa huomioidaan porolle luontaisten ravintokasvien kasvupaikkavaatimukset, mikä vaikuttaa lannoitustarpeeseen ja vesiensäätelyyn.

Turvetuotannon päättymisestä kulunut aika, pohjavedenpinnan tason vaihtelut sekä lannoitus ja muut mahdolliset hoitotoimet vaikuttavat merkittävästi kasvillisuuden kehittymiseen suonpohjille. Luonnonkasvien siirrolla voidaan edistää porolle soveltuvien ravintokasvien leviämistä.

Räkkäaikana poroille on tärkeää, että alueella on tarjolla myös kasvittomia tuulisia alueita. Mikäli ympäristöluvan määräykset mahdollistavat, esimerkiksi muuta aluetta korkeammalla olevat aumanpohjat voidaan jättää lannoittamatta.

Poron ravintokasvien valinta

Porolle mieluisia ravintokasveja, kuten tupasvillaa, järvikortetta ja raatetta, on kokeiluissa siirtoistutettu koneellisesti. Tupasvillan siirtoistutus onnistuu hyvin, ja kasvit lähtevät nopeasti leviämään. Helposti leviävän tupasvillan koneellinen siirtoistutus voi olla perusteltua silloin, kun lajia ei esiinny luontaisesti alueella.

Järvikortteen ja raatteen alkukehityksen on havaittu olevan hidasta pian siirron jälkeen, mutta nopeutuvan myöhemmin. Järvikorte ja raate tarvitsevat erittäin kosteita olosuhteita ja leviävät parhaiten ojissa ja ojien reunoilla, jotka ovat ainakin osan vuodesta veden alla.

Timoteita, puna-, valko- ja alsikeapilaa, englanninraiheinää ja sikuria sisältävien riistalaidunkasviseosten kylvö nopeuttaa kasvipeitteen kehittymistä kuivemmilla suonpohjilla, joilla koneiden kantavuus on hyvä.

Poron ravintokasvien siirtoistutus

Siirrettävien luonnonkasvien ottoon tarvitaan lupa maanomistajalta. Siirrettävät kasvustot pyritään löytämään mahdollisimman läheltä käyttöpaikkaa. Lisäksi kasvustojen tulee sijaita niin, että niitä päästään helposti koneellisesti nostamaan. Suurin osa kustannuksista syntyy siirrosta aiheutuvasta koneiden käytöstä.

Kasvustojen siirtoon vaikuttaa nostokohteen ja istutuspaikan turvekerroksen paksuus. Ohutturpeinen suonpohja todennäköisemmin kantaa koneita paremmin, mutta käytettävät nostimet voivat vaurioitua, jos pohjamaa on kivinen. Toisaalta paksu turvekerros saattaa vaikuttaa konekaluston toimivuuteen nostossa, siirrossa ja istutuksessa. Työ on hitaampaa ja koneet jättävät märkään turpeeseen syvät jäljet. Istutuspaikan valinnassa on huomioitava vedenpinnan tason vaihtelut, jotka vaikuttavat erityisesti löyhästi istutettujen tai juurtumattomien kasvien menestymiseen. Maanpintaa voidaan muotoilla ja vesien kulkua ohjailla kaivinkoneella, jotta vaihtelu saadaan minimoitua.

Siirtoistutus tulee tehdä kasvien lepokauden aikana. Syksyllä on odotettava maan jäätymistä kantavuuden paranemiseksi, jolloin riskinä on toimenpiteiden viivästyminen. Syksyllä siirron etuna on kuitenkin kasvustojen asettuminen talven aikana sekä kevätkosteuden hyödyntäminen juurtumiseen ja kasvuun lähtöön. Keväällä tehtävässä siirrossa riskinä on ahavan aiheuttama kuivuminen ennen kasvustojen juurtumista.

Poron ravintokasvien kylvö

Poron monivuotisten laidunkasvien kylvön tarkoituksena on nopeuttaa kasvipeitteen kehittymistä paljaalle suonpohjalle. Elävän kasvillisuuden avulla sidotaan ravinteita ja kiintoainesta, joiden huuhtoutumisriski on korkea. Menestyäkseen laidunkasvit tarvitsevat lannoitusta. Tällöin tulee huomioida riittävä typpitaso ja lannoituksen ajoitus suhteessa kasvukauteen ja vedenpinnan vaihteluun.

Laidunseoksissa käytetään usein nurmipalkokasveja sitomaan typpeä. Juuristossa tapahtuva typensidonta vaihtelee isäntäkasvilajin, juurinystyräbakteerikannan sekä maaperän ominaisuuksien, kasvuedellytysten ja viljelytoimenpiteiden myötä. Turvemailla apilakasvustojen menestymiseen vaikuttavat kasvualustan märkyys ja happamuus. Alhainen ravinteiden saatavuus voi haitata tai jopa estää typensidontaprosessin.

Laidunkasvien laji- ja lajikeseoksella on merkittävä vaikutus satotasoon. Kannattaa käyttää lajikkeita, jotka lähtevät nopeasti kasvamaan laidunnuksen jälkeen. Lisäksi voidaan huomioida kasvilajin ja -lajikkeen sulavuus, jonka on todettu vaihtelevan eri kasvuvaiheissa. Porolaidunnuksen näkökulmasta kasvien jälkikasvukyky lienee merkittävin tekijä valintoja tehdessä, kun taas ympäristönäkökulmasta kasvillisuuden ravinteidensidontakyky vaikuttaa valintoihin.

Esimerkiksi timotein satotaso alkaa laskea jo kolmannen kasvukauden jälkeen, joten uusintakylvö voi tulla ajankohtaiseksi esimerkiksi neljäntenä vuonna. Muokkaus uudistamistyön yhteydessä voinee tuottaa piikin ravinnehuuhtoumaan ja kasvihuonekaasupäästöihin, mikä on siis uudistamista vaativien laidunnurmien käytön huono puoli.

• Turvetuotannosta vapautuneiden suonpohjien kasvittaminen poron ravintokasveilla (luke.fi)