Mikä on raakku?

Raakku eli jokihelmisimpukka (Margaritifera margaritifera) on virtavesien pohjalla elävä pitkäikäinen nilviäislaji. Laji voi elää yli 120-vuotiaaksi, joidenkin arvioiden mukaan jopa 200-vuotiaaksi. Raakun tunnistaa munuaismaisesta muodostaan ja tummanruskeasta kuorestaan. Jokihelmisimpukka kasvaa hitaasti, enimmillään noin 10–17 cm mittaiseksi. Laji rauhoitettiin Suomessa vuonna 1955 ensimmäisenä selkärangattomana ja raakun tai sen tyhjien kuorien koskeminen on luonnonsuojelulain nojalla kielletty ilman ELY-keskuksen poikkeuslupaa.

Levinneisyys ja elinympäristö

Raakku on erittäin uhanalaiseksi (EN) luokiteltu, luontodirektiivin II ja V liitteen sekä luonnonsuojelulailla rauhoitettu laji. Raakkua esiintyy Suomessa vielä noin 130 joessa ja purossa, joista 90 % sijaitsee Koillismaalla ja Lapissa. Raakun tiedetään elävän Etelä-Suomessa Oulun eteläpuolella enää kahdeksassa joessa, joista kolme sijaitsee Pirkanmaalla. Nokian ja Hämeenkyrön rajalla virtaava Pinsiön-Matalusjoki, Ylöjärven ja Hämeenkyrön rajalla oleva Ruonanjoki sekä Hämeenkyrön Turkimusoja ovat samalla Etelä-Suomen merkittävimmät raakkujoet simpukkapopulaatioiden koon puolesta. Turkimusojan ja Ruonanjoen raakkupopulaatioiden on todettu kykenevän lisääntymään ainoina populaatioina Etelä-Suomessa.

Jokihelmisimpukka elää vuolaasti virtaavissa joissa ja puroissa, jotka ovat varjoisia, viileitä, puhtaita ja runsashappisia. Jokihelmisimpukka on herkkä laji, joka vaatii erityiset elinolosuhteet selviytymiseen. Laji tarvitsee muun muassa puhdasta virtaavaa vettä, puhtaan hiekka- tai sorapohjan, johon kaivautua sekä terveen taimen- tai lohikalakannan isäntäeläimikseen. Veden lämpötilan on myös oltava sopiva.

Lisääntyminen

Raakut tulevat sukukypsiksi noin 15–20-vuotiaana, jonka jälkeen ne lisääntyvät elo-syyskuussa kerran vuodessa. Koiras laskee veteen siittiöt, jotka kulkeutuvat simpukan suodattaman veden mukana naaraan kidusonteloihin, jossa munasolujen hedelmöitys tapahtuu. Hedelmöittyneistä munista kehittyy pieniä, simpukan näköisiä glokidiotoukkia, jotka emoraakku purskauttaa veteen vesien viiletessä syksyllä. Toukkien kehitys jatkuu vain, jos ne onnistuvat kiinnittymään sopivan isäntäkalan, taimenen tai lohen kiduksiin. Talven aikana tapahtuvan muodonvaihdoksen jälkeen nuori simpukka irrottautuu isännästä ja pudottautuu joen pohjalle. Mikäli pohjan olosuhteet ovat pikkuraakulle otolliset, se elää hiekan/soran seassa muutamia vuosia kasvaen noin kolmen senttimetrin pituiseksi.

 

Jokihelmisimpukan elinkierto (kuva: Seppo Leinonen).

Uhanalaisuus ja ympäristötekijät

Jokihelmisimpukkaa on pidetty jokiekosysteemin avainlajina ja elinympäristön indikaattorilajina. Suurilla raakkuesiintymillä onkin tärkeä rooli joen veden puhdistajina, sillä ravintoa jokivedestä ottaessaan raakut suodattavat joka vuorokausi noin 50 litraa vettä samalla puhdistaen sitä. Raakku on avainlaji, joka ylläpitää muun ekosysteemin toimintaa ja raakun hävitessä alueen lajistosta koko ekosysteemin toiminta muuttuu. Esimerkiksi raakku syö itse vain osan suodattamastaan ravinnosta ja sylkee loput joen pohjalle hyönteistoukille, joita puolestaan lohi ja taimen syövät. Lisäksi raakku myllää joen pohjaa ja pitää pohjasoran hapekkaana.

Aiemmin raakkua esiintyi lähes koko maassa. Raakun taantumiselle on monia syitä. Helmenpyynti oli vakava uhka jokihelmisimpukalle ennen lajin rauhoitusta vuonna 1955. Sen jälkeen raakkua on rasittanut elinympäristöjen heikentyminen kuten, jokien uittoperkaukset, vesivoimarakentaminen, vesien likaantuminen ja rehevöityminen sekä raakkujokien valuma-alueella tehtävät suo- ja metsäojitukset sekä maanmuokkaukset, jotka lisäävät kiintoainekuormitusta. Lajin menestyminen on myös uhattuna, mikäli isäntäkalat vähenevät tai niiden nousu raakkujokiin estetään.

 

Ruonanjoki on Pirkanmaan yksi raakkujoista (kuva: Katja Vainionpää).